Viime päivinä otsikoihin on noussut laajasti vanhustenhoidon ongelmat ja toimintatavat yksityisessä hoivayrityksessä. Toiminta ei ole mitenkään hyväksyttävää. Aiemmin syksyllä esillä olivat lastensuojelun laitoksiin sijoitettujen lasten huolenpidon ongelmat. Myös vammaispalveluissa on kilpailutusten myötä ollut monia ongelmia. Kun ongelmia nousee esille, syytöksiä alkaa lennellä ilmaan, ja tilanne usein kärjistyy vastakkainasetteluksi julkisen ja yksityisen toiminnan välille. Vastakkainasettelu ei kuitenkaan johda mihinkään, sillä kaikki tiedämme että on sekä hyvin että huonosti palveluja tuottavia sekä julkisia että yksityisiä toimijoita.
Nykyisin sosiaali-ja terveyspalveluita järjestää vajaa 300 kuntaa ja kuntayhtymää. Monet kunnat ovat ostaneet hoivapalveluja yksityisiltä palveluntuottajilta. Palveluiden hankkiminen ostopalveluna ei kuitenkaan tarkoita kunnan valvontavastuun poistumista. Kunta on vastuussa asukkaiden lakisääteisten palveluiden asianmukaisesta ja laadukkaasta hoidosta. Kunnan lisäksi myös aluehallintovirastot ja Valvira valvovat niiden toimintaa. Kokoomus on esittänyt että jatkossa myös oikeusasiamies saataisiin valvomaan vanhusten oikeuksien toteutumista, ja sitä varten onkin jo vuodelle 2019 osoitettu resursseja.
Nykytilanteen ongelmat ovat monisyisiä. Merkittävä asia on puutteellinen palveluiden hankinta-ja kilpailutusosaaminen kunnissa. Monissa, erityisesti pienemmissä kunnissa, ei ole osaamista ja taitoa tehdä laadukkaita ja sopimusteknisesti ja sisällöllisesti laadukkaita kilpailutuksia ja hankintoja. Kun ongelmia ilmenee, huomataan sopimuksen puutteet, ja ei ole osaamista tai uskallusta puuttua tarpeeksi tiukasti sopimusrikkomuksiin. Nykymalli muistuttaakin villiä länttä, joka on otollinen maaperä suurille hoivayrityksille hyödyntää sekavaa tilannetta, joka ei tunnu olevan kenenkään vastuulla. Mitä pidempään nykyiset sekavat ja monin paikoin osaamattomat hankinnat jatkuvat ihmisten elämän tärkeillä palveluilla, tilanteeseen ei saada muutosta. Mitä pidempään Suomessa poliittisesti ei saada tehtyä päätöksiä sosiaali-ja terveyspalveluiden järjestämisestä, yksityiset terveys-ja hoivajätit jatkavat kasvuaan. Tämä kaikki sen takia ettei saada poliittisesti ratkaistua yli 10 vuoden vatuloinnin jälkeen miten Suomessa järjestetään sosiaali-ja terveydenhuolto. Samanaikaisesti henkilöstö yrittää tehdä työtänsä arvojen ja todellisuuden välisessä ristiriidassa. Ei ihme, että henkilökunta uupuu ja äänestää jaloillaan.
Hoidon laatuun vaikuttavat oleellisella tavalla henkilöstön sitoutuminen, työhyvinvointi, täydennyskoulutus, asianmukaiset asiakkaiden tarpeiden mukaiset resurssit ja hyvä johtaminen. Henkilöstöstä huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä hoivapalvelumme nojaavat henkilöstön työpanokseen. Pääsääntöisesti mitä paremmin huolehdimme henkilöstöstämme, ja johtaminen on kunnossa, sitä laadukkaampaa hoitoa vanhukset saavat. Hyvinvointivaltiossa hoivan tarpeessa olevien asukkaiden on voitava luottaa siihen, että heistä pidetään huolta, olivat he sitten lapsia, vanhuksia, vammaisia tai muuten hoivan tarpeessa olevia.
Sosiaali-ja terveyspalvelujen uudistaminen on välttämätöntä sillä tarvitsemme vahvempia palveluiden järjestäjiä ja laadukkaita ja turvallisia palveluita yhä ikääntyvälle väestöllemme. SOTE-uudistuksen sisältämä henkilökohtainen budjetti mahdollistaa asiakkaan tuomisen palvelujen keskiöön. Kun vanhuksella on mahdollisuus valita eri hoivapaikkojen välillä, parhaat hoivapaikat selviytyvät ja laatuun on panostettava. Valvonnan keskittämisellä valvonnan määrään ja suunnitteluun on samalla paremmat lähtökohdat.Tarvitsemme myös ihmisten ulottuville avointa ja julkista tietoa palvelujen laadusta ja sisällöstä sekä vertailukelpoisia laatumittareita. Niissä palveluissa, joissa käytetään verorahaa, on päätöksenteon ja laadunhallinnan oltava avointa ja läpinäkyvää.
Meidän päättäjien on pystyttävä tekemään päätöksiä sosiaali-ja terveydenhuollon järjestämisen osalta. Julkisesti rahoitettujen lakisääteisten palveluiden järjestäminen on saatava laajemmille ja osaavammille hartioille. Nykytilanne ei vain voi jatkua, jos tunnemme vastuumme asukkaiden asianmukaisesta ja inhimillisestä palveluiden järjestämisestä. Epävarmuus tulevasta on poissa sekä henkilöstön että palvelujen tarvitsevien hyvinvoinnista ja palveluista.