Perusterveydenhuolto on Suomessa rapautunut ja hoitoonpääsy on vaikeaa. Lääkärille pääsy on koronan aikana entisestään vaikeutunut. Monissa Euroopan maissa on ollut pitkään käytössä ja hyväksi havaittu perhelääkärimalli. Perhelääkärimalli oli myös Suomessa kokeilussa vuosina 1985–1993. Tämä saatiin toimimaan lääkäri-hoitaja-tiimeillä. Tulokset kokeilusta olivat erinomaiset ja potilaat olivat tyytyväisiä. Hoitosuhteen jatkuvuus ja hoitoon pääsy paranivat. Uudistus ei kuitenkaan edennyt kokeilua pidemmälle. Väestövastuumalli taas kaatui työntekijän vastuulle asetettuihin liian suuriin väestömääriin.
Olisi kaikkien kannalta järkevää, että potilaiden asioita hoitaa tuttu lääkäri, joka tuntee potilaan ja heidän historiansa. Potilaan ei tarvitsisi aina kertoa kaikkea alusta. Perhelääkärimallin etuna on myös hoidon jatkuvuus, mikä hyödyttää sekä potilaita että lääkäriä. Jos jokaisella olisi oma nimetty vastuulääkäriasiakaslähtöisyys, henkilöstön saatavuus ja työhyvinvointi todennäköisesti paranisivat. Potilasmäärän pitäisi kuitenkin olla kohtuullinen.
Lääkäreillä, hoitajilla ja terapeuteilla olisi järkevää olla mahdollisuus toimia myös ammatinharjoittajina perusterveydenhuollossa. Tämä todennäköisesti parantaisi myös perusterveydenhuollon houkuttelevuutta. Terveyskeskustyö on parhaimmillaan mielenkiintoista ja haastavaa kunhan työmäärä on kohtuullinen, moniammatillinen yhteistyö toimii, työntekijöillä on mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaansa ja johtaminen on kohdallaan. Terveyskeskuslääkärin työhön myös kasvetaan ja opitaan. Kun terveyskeskuksessa on riittävästi kokeneita lääkäreitä, myös nuoremmat lääkärit saavat riittävästi tukea ja ohjausta. Nuoret lääkärit voisivat tällöin myös haluta jäädä terveyskeskuksiin töihin.